Kuvan rannekoru on perimätiedon mukaan hankittu matkamuistoksi Venetsiasta 1950-luvulla. Korun olemus tukee tarinaa: metalliosat on valmistettu edullisesta kupariseoksesta, ja työnjälki on kauttaaltaan karkeaa.
Kyseessä on epäilemättä turisteille sarjatuotantona valmistettu edullinen koru. Sellaisena se kiinnittyy kiinnostavaan ja pitkään perinteeseen, joka italialaisilla mikromosaiikkikoruilla on matkamuistoina.
Mikromosaiikiksi kutsutaan hyvin pienistä lasinpaloista (tesserae, yks. tessera) tehtyä mosaiikkia. Sen valmistuksessa käytettäviä ohuita lasipuikkoja opittiin valmistamaan Roomassa 1700-luvun lopulla.
Sula värillinen mosaiikkilasi (smalti) venytetään ohuiksi puikoiksi (filati), joista mosaiikkityön edetessä palastellaan viilan, pinsettien tai pihtien avulla sopivia paloja. Lasitangon poikkileikkaus on yleensä suorakaiteen muotoinen (kuten alla olevassa kuvassa metallikehystä reunustavat vihreät palat), mutta muut muodot ovat myös mahdollisia, kuten suurennoksesta näkyy.
Toinen lasitangon katkaisupinnoista suuntautuu katsojaa kohti ja toinen painetaan kiinnityslaastiin. Tässäkin sääntö näyttää vahvistavan poikkeuksen: rannekorun Venezia-tekstin ylä- ja alapuolelle kiinnitetyt pitkät vihreät filati-puikot on asetettu lappeelleen tekstiä kehystämään. Suurennoksessa näkyy myös millefiori-tekniikalla valmistettuja eli useista erivärisistä ja -muotoista lasitangoista yhteen sulattamalla saatuja kuvioituja paloja.
1800-luvulla mikromosaiikkikoruista tuli suosittuja matkamuistoja, suorastaan muoti-ilmiö, Grand Tour -matkallaan Italian kulttuurikohteita kiertävän sivistyneistön keskuudessa.
Mikromosaiikeissa kuvattiin usein Italian tunnettuja kulttuurimonumentteja, värikkäitä kukkasommitelmia tai toisintoja klassisista kuva-aiheista. Laadukkaissa töissä palat olivat hyvin pieniä eikä kiinnityslaasti näkynyt niiden väleissä.
Koruihin tarkoitetut mikromosaiikit istutettiin kultaan tai hopeaan, joskus myös halvempiin metalleihin, ja niistä tehtiin kaikenlaisia koruja. Hyvälaatuiset mikromosaiikit saivat luonnollisesti kalliimmat kehykset, huonompi laatu päätyi halpoihin koruihin.
Matkamuistoina mikromosaiikkikorut olivat oivallisia; ne veivät vain vähän tilaa ja olivat visuaalinen todiste ja kestävä muisto Italian matkasta.
1900-luvulle tultaessa mosaiikkikorujen kysyntä väheni, ja niiden laatu heikkeni, kun turisteille suunnattujen halpojen korujen tuotanto tuli hallitsevaksi – Venezia-rannekoru edustaa juuri tätä lajityyppiä.
Nykyään tuotetaan modernien mikromosaiikkien ohella edelleen perinteisiä kuva-aiheita. 1900-luvun halpojen matkamuistomosaiikkien ajoittaminen vuosikymmenen tarkkuudella onkin vaikeaa, sillä samat aiheet ja korupohjat ovat olleet tuotannossa pitkään. Siksi onkin hienoa, että tällä korulla on tarina.
Voisiko Venezia-korusta oppia jotain?
Ainakin sen, että korujen tarinoita kannattaa kertoa, ja parasta olisi jos tarinat kirjoittaisi muistiin.
On myös hyvä huomata, ettei halpa ja karkeasti tehty korukaan ole merkityksetön, vaan osa jatkumoa. Se kertoo omaa kiehtovaa tarinaansa materiaalien, tekniikoiden, tunteiden ja tapojen historiasta.
Lähteet
Branchetti, Maria Grazia: Mosaic in the eighteenth century. The Art of Mosaic. Ed. by Carlo Bertelli. Cassell Publishers Limited, London 1989.
Untracht, Oppi: Jewelry consepts and technology. Doubleday, New York 1985.
Briljanttia! 
Taas uutta ihmettelemistä! Mistä ihmeestä onnistut näitä lähteitä ylipäänsä löytämään? Tuo tarina-ajatus kiehtoo. Olisi mukava tietää muutakin kuin että koru on matkamuisto 1950-luvulta. Kuka/ketkä olivat matkailijat ja mistä? Tarina jäi kesken… Uusia odotellessa…
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiinnostavia koruja ja tarinoita on kaikkialla, kun vaan oikein silmin katselee! Kiitos vinkistä, palaan tämän korun tarinaan vielä uudelleen myöhemmin.
TykkääLiked by 2 people
Pakko palata vielä taiteen tarinoihin. Katsoin ed kommenttini jälkeen Teemalta mainion Waldemar Januszczakin ohjelmaa Tarinat taulujen takaa osan 1. Ihmetyttää tässäkin, mistä tutkijat osaavat päätellä noin yksityiskohtaisesti taulujen taustoja. Välillä herää jopa epäilys, voiko olla totta? Mutta tarinat ovat silti aina yhtä kiehtovia. Edelleen tarinoita jalokivistä odotellen.
TykkääLiked by 1 henkilö
Katsoin saman ohjelman – kerronnan tempo oli suorastaan hengästyttävä!
Luulen, että Januszczak seisoo ”jättiläisen hartioilla” eli käsikirjoitukseen on puristettu lukemattomien tutkijoiden vuosien tutkimustyön tulokset. Viikot, kuukaudet ja vuodet, jotka tutkijat ovat viettäneet arkistossa istuen, edeltävää tutkimusta lukien tai vaikka taulua konkreettisesti mikroskoopilla tai spektrometrillä tutkien eivät ohjelmassa tule ilmi, mutta rikastuttavat kukin osaltaan kokonaisuutta. Välillä tuntuu, että dokumentit esittävät liiankin yksinkertaistettuja ja aukottomia tarinoita eivätkä erilaiset tulkinnat pääse riittävästi esiin.
TykkääLiked by 2 people